No niin, ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa on takana. Paljon on opittavaa, mutta nyt on päässyt taloon sisään ja oppiminen voi todenteolla alkaa. Kyllä on avartavaa päästä näkemään erilaisia työyhteisöjä ja tekemään erilaisia työtehtäviä. En voisi kuvitella, että olisin edelleen siinä eräässä pitkäaikaisimmassa työpaikassani, jossa tuli vietettyä aivan liian kauan aikaa. Suurin osa henkilöstöstä sielläkin on vaihtunut, mutta on siellä niitäkin, jotka eivät kykene lähtemään muualle. Onhan se riski lähteä, ihmisille, jotka eivät muutenkaan uskalla ottaa elämässään mitään riskejä, vaan elävät pumpulissa. Mutta valitettavan paljon heiltä vain jää kokematta. Niin kuin muustakin elämästä , näillä pumpuli-ihmisillä. Säälittää ajatella, mutta totta se on. Ja mikä säälittävintä, he itse eivät sitä ymmärrä, ovat koviakin riskinottajia. 
Uskaltavat laukoa mielipiteitänsä toisten elämästä ja heidän suurista ratkaisuistaan elämässä, kun itse eivät uskalla päättää, että lähtisivät vanhempiensa helmoista omilleen. Perakammarivanhapiika on ehkä vieläkin pahempi yhdistelmä kuin peräkammarivanhapoika, mutta järkyttävin kaikista on pariskunta peräkammarivanhapiika ja peräkammarivanhapoika jotka seurustelevat vuosikymmeniä, mutta eivät uskalla päättää juuta tai eitä. Eivätkä uskalla ääneen sanoa, että oikeasti ei enää kiinnosta, vaikka kiinnostus on ollut vuosikymmeniä jo aivan muualla. Tuohan se sitä kaivattua turvallisuudentunnetta, kun on aina joku, jossain. Mitä mieltä olette vuosikymminiä kestäneestä pettämisestä? Ja siitä että toinen hyväksyy vuosikymmenet kestävän pettämisen. Eikö siihen tarvita jo jokin syy? Ehkä se, että koko seurustelusuhde onkin pelkkä peitetarina, kun ei uskalla tulla kaapista ulos, ja myöntää olevansa mitä on. Voi surkeutta, tälläistä on oma elämä ja kuitenkin pohditaan vain toisten elämää. Olen niin tyytyväinen, että en enää joudu kuuntelemaan sitä toisten elämän vatvomista ja puimista, päivästä toiseen.
Uskaltavat laukoa mielipiteitänsä toisten elämästä ja heidän suurista ratkaisuistaan elämässä, kun itse eivät uskalla päättää, että lähtisivät vanhempiensa helmoista omilleen. Perakammarivanhapiika on ehkä vieläkin pahempi yhdistelmä kuin peräkammarivanhapoika, mutta järkyttävin kaikista on pariskunta peräkammarivanhapiika ja peräkammarivanhapoika jotka seurustelevat vuosikymmeniä, mutta eivät uskalla päättää juuta tai eitä. Eivätkä uskalla ääneen sanoa, että oikeasti ei enää kiinnosta, vaikka kiinnostus on ollut vuosikymmeniä jo aivan muualla. Tuohan se sitä kaivattua turvallisuudentunnetta, kun on aina joku, jossain. Mitä mieltä olette vuosikymminiä kestäneestä pettämisestä? Ja siitä että toinen hyväksyy vuosikymmenet kestävän pettämisen. Eikö siihen tarvita jo jokin syy? Ehkä se, että koko seurustelusuhde onkin pelkkä peitetarina, kun ei uskalla tulla kaapista ulos, ja myöntää olevansa mitä on. Voi surkeutta, tälläistä on oma elämä ja kuitenkin pohditaan vain toisten elämää. Olen niin tyytyväinen, että en enää joudu kuuntelemaan sitä toisten elämän vatvomista ja puimista, päivästä toiseen. 
